Etusivu » Historia » 11. Savonlinnan ensimmäiset oopperat

11. Savonlinnan ensimmäiset oopperat


Kansanvalistusseuran laulujuhlat eivät olisi toteutuneet ilman agraarista talkootyön perinnettä  –talkoohenkeähän on huhuiltu avuksi yhdellä jos toisella nykyfestivaalillakin. Toisaalta näyttäviä puitteita ei olisi saatu ilman pääsymaksutuloja. Alkuaikoina Kansanvalistusseuran kassaan kertyi mukavasti rahaa, mutta Viipurin juhlien 1908 jälkeen tilanne muuttui.

A. Granfelt kirjoittaa apeasti:

”Sen jälkeen laulujuhlat eivät enää ole tuottaneet seuralle tuloja. Juhlavarustukset tehtiin komeammiksi, suuria summia uhrattiin juhlakulkueisiin, oratorioiden ja oopperoiden esittämisiin ja muihin enimmiten taiteellisiin tarkoituksiin. Näin ei jäänyt mitään seuralle, vaan toisinaan täytyi ryhtyä suuriin ponnistuksiin juhlien synnyttämien vajausten peittämiseksi.”

Nykyajan festivaaliorganisaattori ei voine olla tuntematta myötätuntoa – Granfeltissa jos kenessä hän kohtaa aidon kollegan ja kohtalotoverin.

Idealismia, rahaa ja loputtomasti talkootyötä vaadittiin silloinkin, kun erikoistuneemmat juhlat tekivät tuloaan. Kansainvälisesti menestyneimmän laulajattaremme Aino Actén (1876-1944) päähän pälkähti kesällä 1907 ajatus järjestää oopperajuhlat keskiaikaisen Olavinlinnan pihalle Savonlinnaan. Suunnitelma kohtasi vaikeuksia, kuinka muuten, eikä edes Kansanvalistusseura tukenut ajatusta. Pentti Savolainen on arvellut, että takana saattoi olla Heikki Klemetin vihanpito elitististä ”uupperaa” kohtaan, Klemettihän vaikutti Kansanvalistusseuran toimikunnassa, jonka tehtävänä oli nykyaikaistaa laulujuhlien sisältöä ja kohentaa niiden taiteellista tasoa.

Ackté jatkoi lannistumatta juhlien suunnittelua, Hän oli havainnut, että Olavinlinnan piha oli akustisesti hyvä. Sinne mahtui riittävästi istuimia, ja sateen varalta se voitaisiin peittää katoksella. ”Sähkövalon saamme järvenpohjaa myöten kaupungista”, hän kaavaili.

Tärkeintä oli Acktén järkevä käsitys juhlan yleisöpohjasta. Paikallinen väestö ei riittäisi täyttämään katsomoita, hän laski, eivät edes muilta paikkakunnilta saapuvat suomalaiset.  Mutta Savonlinnan ja Pietarin välinen säännöllinen laivayhteys kuljettaisi Pietarin sivistyneistöä kesäisille juhlille, rajahan oli avoinna.

Ackté oli tottunut maailman suuriin estradeihin, ja hänen mielikutuksensa tavoitteli lähiseutuja paljon laajempia kokonaisuuksia. Hän näki silmissään, miten Olavinlinnan spektaakkeli lumoasi ulkomaat ja keräisi Suomelle myötätuntoisia ystäviä. Joka kesäksi hän halusi tuottaa uuden kotimaisen oopperan, ensimmäiseksi Erkki Melartinin Ainon.

Acktén ajatus jakoi suoraan ensimmäisen sortokauden aikana luotua kulttuuripolitiikkaa. Suomalaiset kokivat, että kaikilla aloilla oli pakko kansainvälistyä, mikäli kansallinen autonomia haluttiin säilyttää.

Ensimmäiset Savonlinnan juhlat alkoivat 3. heinäkuuta 1912 säänhaltijan suosiossa. Nimiosan laulanut Ackté kertoi, että Aino esitettiin ”taivaan lintujen avustamina”.

Juhlien yleisjohtaja Oskar Merikanto valvoi oopperaesitysten sujumista ja totesi, ”millä hartaudella maalaisukot ja eukot seurasivat esitystä”. Yleisö ei siis koostunut vain säätyläisistä ja ulkomaalaisista turisteista. Tosin moni daami koki hienoisen järkytyksen, kun naisia ennen näytännön alkua kehotettiin riisumaan leveälieriset hattunsa. Ja kuinka monta neulaa niiden kiinnittäminen olikaan vaatinut!

Tokkopa Savonlinnan oopperajuhlat olisivat onnistuneet, ellei musiikkielämän perusrakenne olisi meillä ollut hiinkin valmis kuin oli. Suurimmissa kaupungeissa orkesteritoiminta oli vilkasta, ja oopperakin kuului jo kuvaan. Kaarlo Bergholmin Suomalaiseen teatteriin oli perustettu oopperaosasto 1870-luvulla, joskin oopperatoiminta varsinaisesti vakiintui vasta 1911, jolloin perustettiin Kotimainen Ooppera, nykyinen Kansallisooppera.

Kulttuurihistorioitsija Hertta Tirranen on huomauttanut, että itsenäisyyden alkuun mennessä Suomeen oli syntynyt musiikin yleiskulttuuri, jonka suuri osa kansalaisista saattoi kokea omakseen säädystä ja koulutustasosta riippumatta. Erityisesti helppotajuinen taidemusiikki sekä kansansävelmät olivat kulkeutuneet laajaan käyttöön. Operetti- ja oopperasävelmiä, marsseja, valsseja ja kansanlauluja kuultiin populääri ja puistokonserteissa, iltamissa ja luistinradoilla.

Paljon oli siis tapahtunut autonomian alusta lähtien, jolloin taidemusiikki kuului lähinnä kartanoihin ja pappiloihin ja herrasväki seurusteli ”konverseeraten, botaniseeraten, musiseeraten”.

Aino Ackté järjesti yksiviikkoiset oopperajuhlansa Savonlinnaan neljästi 1912-16. Sittemmin hän yritti elvyttää tapahtuman, mutta hanke onnistui vain kerran, kesällä 1930. Yritys osui taloudelliseen laskukauteen, ja poliittisestikin elettiin kireää vastakohtaisuuksien aikaa. Järjestäjältä loppuivat raha, ja kesän 1930 oopperajuhlat jäivät viimeisiksi 37 vuoteen.

Festivaalijohtajan tie ei ole ruusuinen, sen sai Aino Acktékin kokea, sillä kademieli näkee mahtavia rahavirtoja sielläkin, missä kirstu kolisee tyhjyyttään. Acktén väitettiin hankkineen juhlillaan taloudellista etua itselleen vaikka hän oli kaikessa hiljaisuudessa sijoittanut niihin melkoisia summia omia säästöjään.

  • Yhteistyössä: