Etusivu » Historia » 17. Kulttuurikävijä on ilomielinen

17. Kulttuurikävijä on ilomielinen

Jos design oli ollut Suomen lähettiläs viisikymmenluvulla, se oli nyt koko kesän kestävä festivaalimylläkkä, jota pian alettiin väittää ainutlaatuiseksi.

Kovin ainutlaatuisia ideoita musiikkifestivaalimme eivät toki olleet, olihan Euroopassa muita ja paljon vanhempiakin juhlia. Omalaatuista oli kuitenkin niiden runsaus ja suosio, välistä myös taso. Omintakeinen luomus oli myös niitä yhdistävä Finland Festivals, jonka tiedotus ja markkinointi olivat onnistuneet hyvin.

Yhdysvaltalaisen Music Clubs Magazinen kevään 1970 numeron kirjoittaja Pat Patricof löysi sille vain yhden vertailuluokan: Holland Festivalin. Hollantihan oli väikkynyt Nummenkin mielessä. ”Sen kaltaista kokonaisuutta on turha hakea muualta”, pääsihteeri Maj Nuortila kehui. Finland Festivals oli hänen mukaansa suomalainen designtuote, jonka menestyksen avain oli lisääntyvä työpaine talvisaikaan. Kun kulttuuria janoavat eivät enää ehtineet seurata talven ohjelmatarjontaa, vahinko oli otettava takaisin kesällä.

Nuortila oli palkattu Finland Festivalsin pääsihteeriksi heinäkuussa 1971. Häntä seurasivat sittemmin Eeva-Liisa Tarvainen 1973, Marianna Kajantie 1975 ja Arja Gothóni 1977. Matti-Jussi Pollari aloitti Finland Festivalsin toiminnanjohtajana 1982, Tuomo Tirkkonen 1986 ja Kai Amberla 2007. Finland Festivals sai ensimmäisen oman toimistonsa 1973 Unioninkatu 30:een.

Music Clubs Magazinen Pat Patricof hämmästeli kulttuurin kukoistusta maailmankolkassa, ”jota keskiverto amerikkalainen tuskin tulisi ajatelleeksi kulttuurin näkökulmasta”. Kesän ihmeen saattoi tosin hänen mielestään ymmärtää siksi, että ”eteenpäin pyrkivät nykysuomalaiset ovat aina suuresti arvostaneet kasvatusta ja henkisiä harrastuksia”.

Eipä liioin kotimainen lehdistö lakannut ihmettelemästä, kuinka liukkaasti festivaalien aate oli uponnut Suomen kansaan. Nummea asia ei kummastuttanut, päinvastoin se, miksei ennen ollut huomattu, että kesällä suomalainen vasta elikin.

Suomen nopea loikka maatalousmaasta teollisuusvaltioiksi oli jättänyt kaupunkien keskiluokan, erikoisesti sen nuorison, vaille kesän seremonioita. Ne oli luotava uudestaan, sillä yhteiskuntaankin pätee horror vacui, tyhjyyden kammo.

Kesäinen rentous salli ajatella ja toimia ohi kaavojen, irrotella vähän. Uusien riittien kaipuun Nummi oli tajunnut vaistonvaraisesti. Hän jaksoi korostaa festivaalien sosiaalisuutta ja väljän, vapaamielisen organisaation merkitystä.

”Kulttuurikävijää voisi luonnehtia sanomalla: hän on ilomielinen”, Nummi määritteli. Ilomielinen tai ei, jokin festivaaligeeni lienee lymynnyt suomalaisen sielussa laulujuhla-ajoilta asti. Jouni Mykkänen, Finland Festivalsin hallituksen puheenjohtaja, arveli Aamulehdessä 1982:

”Meillä suomalaisilla on poikkeuksellisen voimakas kesäkulttuurin tarve. Vastaavaa innostusta ei ole esimerkiksi muissa Pohjoismaissa. – – Osaltaan ilmiön pohjana on nykyaikainen tapa tavata ihmisiä ja samalla voi tyydyttää tietynlaista kulttuurinnälkää.”

Huolestunut lehdistä varoitteli liiallisesta innostuksesta ja povaili vuosittain katastrofia. Mutta Nummi vain hehkutti Uudessa Suomessa tammikuussa 1972: ”Hautajaisvieraiden luku on suuri joka kesän jälkeen: jo vuosikymmen on väitetty kysymyksessä olevan pian kuoleva muotisuhdanne. Yleisölukemat kuitenkin vian huimaa vauhtia kohoavat.”

Juhlien valttina hän piti monimuotoisuutta ja sirottuneisuutta eri puolille maata:

”Jäsenjuhlien spesialiteetit ulottuvat hamasta popista, poliittisesta kabareesta ja jazzista kokeilevaan modernismiin arkkitehtuurin, muotoilun ja kamarimusiikin aloilla, baletista sinfoniseen musiikkiin, musiikin vanhimmasta ja juhlavimmista vuosikerroista aina Konsta Jylhän ja pohjoisissa oloissamme mahtavasti mitoitettuihin oopperaspektaakkeleihin Olavinlinna pihassa tai keskellä Helsingin jäähallin jäyhän vaikuttavia betonirakenteita.”

  • Yhteistyössä: