Etusivu » Historia » 19. Kotoperäisyyttä vai tuontitavaraa?

19. Kotoperäisyyttä vai tuontitavaraa?

Kansan tahto, kansan etu, tasapuolisuus ja tasa-arvo olivat 1970-luvun kulttuurikeskustelun avainsanoja, elitismi haukkumasanoista pahimpia. Populaarikulttuuri ja taidesosiologia olivat suurta huutoa.

Oli maailman kumma, että suomalainen festivaalikesä – niin elitistinen kuin se olikin – ohitti ajan asenteet lähes naarmuitta. Ilmeisesti kesätapahtumille ominainen spontaanisuus, Jyväskylän hengen muisto, tukki lopulta arvostelijoiden suut.

”Taidesosiologisesti vielä kalkkeutumattomat kesätapahtumat tulevat yleisönsä luo”, määritteli asian ajan termein Seppo Nummi, Hän kuvaili, miten juuri kesällä voi kokeille joustavasti uusia kommunikaatiomuotoja ja tavoittaa sellaisiakin ikä- ja sosiaaliryhmiä, jotka siihen mennessä ”ovat vähemmän joutuneet kosketuksiin taide-elämän kanssa, mutta joiden mukaantulo on mitä toivottavinta ja tärkeintä.” Hän muisti myös mainita, että kesäjuhlat pyrkivät toimimaan vastapainona kulttuurin muuten niin kovin laitostuneelle luonteelle.

Enempää ei tarvittu. Ajan elitistisin kulttuurihenkilö oli löytänyt yhteisen sävelen vasemmiston kanssa. Nummi itse ei astunut vasemmiston kelkkaan vaan pysytteli vastalaidalla – hän määritteli itsensä mieluusti monarkistiksi tai rojalistiksi.

Kärjekkäimmät kriitikkonsa ”eliittijuhlat” saivat lopulta yksittäisistä kansalaisista. Etenkin vaativien juhlien pitopaikkakunnilta kuului ääni, jotka tivasivat, miksi piti tuottaa ohjelmaa kalliilla rahalla ulkomailta, kun omallakin paikkakunnalla osattiin soittaa ja laulaa.

”Koemme väkisinkin, että juhlia järjestää itseriittoinen ryhmä, joka etsii ylistyksensä muualta ja rahat täältä”, Elina Juntunen kirjoitti Karjalaisessa 1985. Kritiikin kohteena oli Joensuun Laulujuhlat, Kalevalan juhlavuoden päätapahtuma. Kirjoittajan mukaan kansa tunsi itsensä sivustakatsojaksi korkeatasoisen kansainvälisen musiikkiohjelman rinnalla. ”En voi olla ilmaisematta ihmetystäni siitä, että näille ’laulumaille’ juhlien 33 ohjelmaproduktiota tuotetaan muualta. Eikö uskottu omiin voimavaroihin?”

Kysymys oli aiheellinen, joskin sen pohjaa nakersi kirjoittajan oma havainto, että Pohjois-Karjala ei sillä haavaa voinut kerskua kuorojensa tasolla.

Kalevi Kalemaa kirjoitti teoksessaan Suomalainen kulttuurikesä (1974):

”Yleensäkään eivät tapahtumien puuhaihmiset erityisemmin välitä kysellä alueen ihmisten musiikkitottumuksia. Valinnat suorittaa jokin ulkopuolinen toimikunta, jonka mieltymyksiä ohjelmisto sitten tyydyttää.” Kalemaa ei tarjonnut ratkaisuksi ohjelmiston radikaalia remonttia vaan jotain paljon maltillisempaa: kansan toivekonsertteja musiikkijuhlien yhdeksi elementiksi.

”Joidenkin mielestä Iisalmen Kamera oli ollut eliittitapahtuma, joka nielee veronmaksajien varoja tarjoamatta paikkakuntalaisille juuri mitään. Onpa tapahtumaa pidetty jopa moraalisesti arveluttavana, kun kulttuurikeskuksen katolla on havaittu nudekuvauksen työpajan malleja työssään – – ”

Pahinta oli kuitenkin silloin kun taide oli käsittämätöntä. John Cagen ”paperipussikonsertti” Viitasaaren kirkossa 1983 nostatti sellaisen myrskyn, että vasta vauhtiin päässeet uuden musiikin juhlat olivat kaatua. Viitasaarella kierrätettiin talosta taloon nimilistaa, jossa vaadittiin avustusmäärärahan poistamista kunnan talousarviosta. Hankeen takana olivat pettyneet kirkkokonserttivieraat. järjestäjät saivat kunnalta 50 000 markkaa, sataatuhatta oli anottu. Toiminnanjohtaja Veikko Korhonen arveli, että Cage oli kutsuttu Viitasaarelle liian varhain, mielialat eivät vielä olleet kypsyneet.

  • Yhteistyössä: