Etusivu » Historia » 20. Finland Festivals – päivänselvä juttu

20. Finland Festivals – päivänselvä juttu

Finland Festivalsin ensimmäisiä haasteita oli ketjuttaa jäsenjuhlansa yhtäjaksoisiksi. Vähäisistäkin ajallisista päällekkäisyyksistä rutistiin, sillä katkeamattoman ketjun ajatuksesta oli tullut pyhä.

Neljän vuoden kuluttua Olavi Veistäjä enää narisi, että Turun musiikkijuhlat menevät yhden päivän osalta päällekkäin Tampereen Teatterikesän kanssa. Sen takia Turku olisi hänen mielestään pitänyt potkaista koko ketjusta. Turusta vastattiin, että Pori Jazz ja Savonlinnan Oopperajuhlat ovat usein soineet samanaikaisesti, sulassa sovussa.

Kesällä 1974 viimeisetkin päällekkäisyydet saatiin poistetuksi. Mutta ei hyvä sekään. Seuraavana vuonna Seppo Nummi murjoi Finland Festivalsia siitä, että se oli ”nyhertänyt pikkuasioiden parissa”, saanut aikaan ”pari vaatimatonta yhteisesitettä” ja ”haaskannut paljon aikaa ja tupakkaa” aprikoidessaan joitakin ajallisia koordinaatiokysymyksiä.

Nummen omassa mielessä leimusivat suurellisemmat tuumat. ”Finland Festivalsin pitäisi toimia kymmenkertaisella teholla ja markkinoida Suomen musiikkikesää ulkomaisille turisteille miljoonabudjetilla; nämä rahat tulisivat takaisin valuuttatuloina kymmenkertaisesti.”

Festivaalikeisari oli kuitenkin alkanut uupua. Hän jätti Helsingin juhlaviikot 1977 ja tilitti tunnelmiaan:

”Minusta tuntuu, että Suomen kesä on puistanut minusta kaiken, minkä se voi saada. Ja minä olen puristanut Suomen kesätapahtumista irti kaiken minkä minä voin puristaa. – – Minä olenkin joskus ajatellut, että suorin tie hermoparantolaan on ulkoilmatilaisuuksien järjestäminen Suomessa ja kesällä.”

Nummen nuoruudenvisiot olivat toteutuneet ennakoituakin hurjemmin. Isojen festivaalien siemennettyä jonkin aikaa kokonaisen festivaalien rihmasto putkahti ilmoille. 1970-luvun puolimaissa laskettiin maassa olevan toistatuhatta kesätapahtumaa vähäisistä puskajuhlista kansainvälisiin suurfestivaaleihin.

Paikallisesti nimikkojuhlasta tuli suoranainen status. Ellei omaa festivaalia ollut, saatettiin kysyä lehtien pääkirjoituksia myöten, miksi kansainvälistä tapahtumaa ei ole saatu aikaan Ilta-Sanomien pakinoitsija ehdotti:

”Jos käy niin heikosti, ettet todella törmää yhteenkään kesäiseen julkimelskeeseen, järjestä oma tapahtumasi. Sellaiseksi riittää viinipullo, nurmikko ja siedettävä lauluääni.”

Alueellisia hyötynäkökohtia valjastettiin kesäjuhlien siivelle. Nimimerkki Hanslankari vaati Karjalaisessa 1977:

”Tapahtumista on otettavissa hyötyä myös pitemmällä tähtäyksellä. Silloin painopisteen tulee kulttuurin ohessa olla paikkakunnan talouselämän yms. esittelyllä ja kehittämisellä. Tapahtumilla on luotava pohjaa kunnan tulevaisuudelle.”

Kulttuurielämän laitostuneemmilla lohkoilla kesäjuhlien spontaanius nostatti kaihoa ja kateutta. Kaleva kyseli: ”Eikö siis kesäkulttuurista kannattaisi kerätä viisaus varastoon ja hyödyntää kokemuksia myös muiden vuodenaikojen tilaisuuksiin –?” Naistenpäivänä huhuiltiin Naiskulttuuriviikkoja ja niille Finland Festivalsin kaltaista kattojärjestöä.

Festivaalien yllä lepatelleet pahanilmanlinnut olivat kadonneet. Lehdistöneuvos Tatu Tuohikorpi totesi Turun Sanomille 1985, että tavoitteet oli saavutettu. ”Nyt nimittäin New York Timesin kaltaiset valtalehdet ovat lähteneet omasta tahdostaan tutustumaan festivaaleihimme.”  Imuvoimaisimmiksi hän mainitsi Naantalin, Savonlinnan, Kuhmon ja Porin.

”Positiivista tässä festivaalihysteriassa on sen kansallinen luonne ja laaja innostus”, pianisti Ralf Gothóni arvioi. ”On tärkeätä, että kulttuuri on nyt pienessäkin kirkonkylässä lasten ja nuorten ulottuvilla. Myönteisimmät tulokset tästä nähdään luultavasti vasta kymmenen tai viidentoista vuoden kuluttua.”

Suomalainen suuruudenhulluus kuitenkin kismitti Gothónia:

”Minun on valitettavasti sanottava, että suomalainen kulttuurikesä on huomattavasti vähemmän ’kansainvälisen tason’ tapahtuma kuin me täällä luulemme. Emme me ole kulttuurimaailman keskipisteessä, vaan laidassa.”

Finland Festivals ry:n täyttäessä 25 vuotta vuonna 1993 Suomi eli pahan taloudellisen taantuman kourissa. Valtion ja kuntien avustukset tapahtumille laskivat jonkin verran, eivätkä yksityiset yritykset enää sponsoroineet juhlia yhtä vilkkaasti kuin vauhdikkaalla 1980-luvulla. Suomen markan huonon kurssin vuoksi kansainvälisten taiteilijoiden palkkioihin piti silti varata huomattavasti enemmän rahaa kuin ennen.

Keväällä 1993 juhlien toimistoissa oltiin varsin varovaisia, välistä apeitakin. Ennakkovaraukset eivät luvanneet suuria, joskin ulkomaisia vieraita oli tulossa aiempaa enemmän.

Syksyllä 1993 voitiin todeta festivaalivieraiden määrän nousseen reippaasti toiselle miljoonalle. Yleisöennätyksiä rikottiin lähes kaikilla juhlilla, loppuunmyytyjä esityksiä oli enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Suomalainen yleisö oli antanut kulttuurijuhlille suurenmoisen tukensa.

  • Yhteistyössä: