Etusivu » Historia » 07. Laulu erotti, laulu yhdisti

07. Laulu erotti, laulu yhdisti


Kansansivistystyötä tehtiin 1800-luvun Suomessa monin eri muodoin. Hyvää tarkoittavat säätyläiset pitivät tavoitteenaan kansalaisten tasa-arvoa. Historiantutkija Henrik Stenius huomauttaa kuitenkin, että pyhistä aikeista huolimatta säätyraja osoittautui usein ylittämättömäksi. Olipa kysymys laulusta tai tanssista, herrasväki ei hevin suostunut kosketuksiin köyhälistön kanssa. Rahvaanhajua kammoksuttiin, syöpäläisiä pelättiin, sitä paitsi työläisnaisia pidettiin kevytkenkäisinä.

Porilainen laulunopettaja ja kuoronjohtaja A. E. Taipale on kertonut, kuinka hänen johtamansa Porin Kansalliskuoro oli hajota 1890-luvulla. Kuoroon oli pyrkinyt nuori nainen, jonka johtaja oli hyväksynytkin. Hienot rouvat nousivat kuitenkin vastahankaan ja julistivat, että eivät laula sellaisen naisen rinnalla, joka on työssä yleisessä saunassa. Sauna oli hyvämaineinen, mutta johtajan piti peruuttaa naisen osallistumisoikeus. Nainen nosti kanteen, ja johtaja sai kuudenkymmenen markan sakon.

Vapaapalokuntien kuorot ja orkesterit pystyivät muita paremmin luomaan yhteisyyttä erisäätyisten kesken. Kun jo 1870-luvulla viitisentoista prosenttia vapaapalokuntien jäsenistä oli ylioppilaita, säätyraja hapertui kuin itsestään.

Säätyerojen lisäksi kieliraja halkaisi Suomen kahtia. Ruotsinkieliset halusivat omat laulujuhlansa, eihän fennomaanien kieliohjelmaan – yksi kansa yksi kieli – voitu tyytyä. Kaksikielisiäkin kesätapahtumia järjestettiin aluksi, kuten Vaasan laulujuhlat 1894, jonne suomalaiset säveltäjät Robert Kajanuksesta Jean Sibeliukseen ja Armas Järnefeltiin saapuivat johtamaan teoksiaan henkilökohtaisesti.

Taide tuli ohjelmaan sen jälkeen kun Kansanvalistusseurassa oli 1890-luvun alussa kiihkeästi riidelty lisäohjelman tarpeellisuudesta. Juhlakulkueet, historialliset kuvaelmat, liput, vaakunat ja köynnökset rakensivat visuaalista tehoa. Tehdaskaupunki Tampere sisällytti vuoden 1888 juhlaohjelmaansa jopa suurta huomiota herättäneen ampumakilpailun. Painonnosto ja kilpajuoksu kuuluivat nekin kuvaan.

Kaksikielisillä juhlilla suosittiin vielä 1800-luvun lopussa sinivalkoisia värejä, mutta sittemmin suomen- ja ruotsinkieliset laulujuhlat pyrkivät erottautumaan toisistaan ulkoisestikin.

Ruotsinkielisten juhlien suosikkiväritys oli punakeltainen; lyyra ja saaristomaisema kuvastivat heidän juhlatunnelmiaan. Suomalaisiin vakiomerkkeihin kuuluivat Suomi-neito, kantele ja järvimaisema.

Sekä suomen- että ruotsinkielisillä laulujuhlilla kansallispuvut olivat suurta huutoa. Niistä tuli etenkin porvariston piirissä paitsi juhlavaatteita, myös järjestäytyvän maakuntahengen tunnuksia. Puku ilmaisi nopeasti, mihin ryhmään heimoon tai paikkakuntaan kantaja halusi samastua. Laulujuhlat sekä yhdistivät että erottivat.

  • Yhteistyössä: