Etusivu » Historia » 09. Me lauluväki, innostakaamme laulaen toisiamme

09. Me lauluväki, innostakaamme laulaen toisiamme

1800-luvun lopulla kulttuurin puuhamiehet olivat saaneet parhaat tukijoukkonsa maalaispaikkakunnilta, niiden vauraasta väestä. Hyvinvoivat maalaiset tukeutuivat kaupunkien sivistyspiireihin ja liittoutuivat isänmaan aatteen nimissä. Virallinen kulttuuripolitiikka porvarillistui, joskin monissa hankkeissa yhteiskunnallista juopaa haluttiin tosissaan siloittaakin.

Todellisuus poikkesi juhlapuheista entistä enemmän. Taloudellinen kuilu tilattomien ja tilallisten välillä kasvoi, työväestö vankkeni ja järjestäytyi. Kohta raikuivat uudet kuorolaulut työväentaloissa. Maa oli kuin varkain revähtänyt kahteen leiriin, omistavaan luokkaan ja työläisiin, oikeistoon ja vasemmistoon. Synkeät enteet toteutuivat kansalaissodan puhjetessa 1917.

Kansalaissodan jälkeen työväenkuorot eivät yleensä enää osallistuneet Kansanvalistusseuran laulujuhliin, sillä heimoaate leimusi niillä välistä aggressiivisenakin. Sortavalan laulujuhlilla 1924 oli tietoisen sotilaallinen henki. Presidentti Relander saapui yhdessä puolustusministerin ja puolustusvoimain komentajan kanssa. Kirjailija Artturi Leinonen uhosi juhlapuheessaan: ”Vainuuko joku Suuri-Suomi-unelmaa, joka pitää olla haudattu ja unohdettu. Sitä ei haudata koskaan.”

Työväestön usko laulun voimaan oli kuitenkin yhtä horjumaton kuin porvareilla. Evert Konttinen kirjoitti Työn Sävelessä 1921: ”Me, lauluväki, innostakaamme laulaen toisiamme ja koko kärsivää työväenluokkaa yhä tuimempaan taisteluun tätä riistoon ja vääryyteen perustuvaa kapitalistista yhteiskuntajärjestelmää vastaan, tunnus-sanamme: Laulutaide työväelle!”

  • Yhteistyössä: