Etusivu » Historia » 02. Takapajulan autuudesta kulttuurikuhinaan

02. Takapajulan autuudesta kulttuurikuhinaan

Niin uudenmakuinen kuin Seppo Nummen näky suomalaisesta kulttuurikesästä olikin, se versoi perin kotoisesta maaperästä. Taustalla oli vankka, 1800-luvulta periytyvä kansallinen sivistysperinteemme.

Romanttinen, melkein mystinen käsitys pohjoisen kesästä, valosta ja suviyön auringosta piti liittää mahdollisimman korkeatasoisen taiteen viljelyyn. Finland Festivalista tulisi Euroopan mitassa kilpailukykyinen juhla samalla kun se toteuttaisi suomalaista erikoispiirrettä: maiseman ja hengen hienosäikeistä, vitaalia yhteiselämää. Suomen oli astuttava nykyaikaan ja tehtävä se komeasti tiettäväksi muulle maailmalle.

Suomalaiset olivat siihen aikaan, kukaties nykyäänkin, herkkiä ulkomaalaisten esittämälle arvostelulle, mitä vuonna 1959 käyty keskustelu hupaisasti ilmensi. Edinburghissa oli kirjoitettu, että Suomi oli kulttuurin takapajula. Kansallisteatterin pääjohtaja Arvi Kivimaa julmisteli, ettei muutoin voinut ollakaan: ”Suomihan on vapaaehtoisesti, ehdoin tahdoin, asettunut sille kannalle, ettei muun maailman tarvitsekaan tietää meistä mitään.”

Nummea ajatuskin kulttuurityhjiöstä hirvitti.

Jean Sibelius, Alvar Aalto ja 1950-luvun muotoilijoista esimerkiksi Tapio Wirkkala tunnettiin maailmalla varsin laajalti. Siihen tietoisuus suomalaisten harmiksi loppuikin. Osoitti Nummelta hyvää tilanteen tajua lyödä festivaalikortti pöytään juuri kun muilta rupesivat eväät loppumaan. Kulttuurijuhlien liekki roihahti heti.

Seppo Nummi kuului modernistien sukupolveen, jolle taiteiden autonomia oli kaikki kaikessa. Hänen isoveljensä Lassi Nummi debytoi runoilijana 1947, veljessarjan vanhin Yki Nummi oli muotoilija. Nummien koti oli modernistisen kulttuurikerman kokoontumispaikka Helsingissä, ja Seppo oli alusta pitäen kiihkeästi mukana.

Lassi Nummi muistelee alle kouluikäistä pikkuveljeään: ”Seppo leikki mielellään keisaria ja jakoi meille muille auliisi hallinnollisia tehtäviä – veljemme Yki oli armeijan komentaja, minä onnistuin muistaakseni varaamaan arkkipiispan viran ohella myös henkikaartin päällikkyyden.”

Ehkä festivaalijohtajan ominaisuudet ovat synnynnäisiä. Ehkä innostuksen on oltava valmis jo ennen koulun ja opiskelun tasoittavaa muokkausta.

Säveltäjänä Seppo Nummi oli ottanut varaslähdön. Hänen laulujaan oli kuultu radiossa jo 1948, jolloin tekijä oli vasta kuudentoista. Mutta miksi laulumusiikkiin keskittynyt säveltäjä ja uuras musiikkiarvostelija antautui niin täysin rinnoin kulttuuritoiminnan organisaattoriksi? Lassi Nummi on tulkinnut valinnan johtuneen ennen muuta veljensä sosiaalisuudesta, ”ihmisahneudesta”.

Etäämmältä katsoen näyttää siltä, että Seppo Nummi halusi luoda nuoruutensa perheen ja keskustelupiirin uudestaan, nyt vain koko valtakunnan tai mieluiten maailman mitassa. Sitä paitsi nuoressa organisaattorissa taisi lymytä kansanvalistajan sielu. Vanhalta kalskahtava sana kansalaiskasvatus ei arveluttanut häntä edes modernismin nuorena vihaisena miehenä. Artikkelissaan Kamarimusiikin ideasta (Uusi Suomi 16.12.1955) hän puhui kansalaiskasvatuksesta lähes 1800-luvun henkeen:

”Musiikki on tällä hetkellä surkean laiminlyödyssä asemassa kansalaiskasvatuksessamme. Hiukan paradoksaalisesti, mutta silti tiukasti totuudessa pysyen väitän, että tehokkaampaa sosiaalista kasvatuskeinoa kuin musiikki tuskin on olemassa. Suuri kamarimusiikkiaarteisto välittää meille länsimaisen musiikin jalostuneinta syvähenkisyyttä, opettaa meitä samanaikaisesti kuulemaan ’voices intimae’ ja tuntemaan täydellistä ehjää inhimillistä yhteenkuuluvuutta. Olkoon tämä kirjoitus näin myös vuorosana siihen keskusteluun, jota kuluneen syksyn kuluessa on käyty musiikin merkityksestä yhteiskuntamme kokonaisuudelle.”

  • Yhteistyössä: